Muutin Helsinkiin reilu kymmenen vuotta sitten, rakkauden perässä kuinkas muuten. Seuraavana vuonna tilastonikkarit kertoivat että pääkaupunkiseutu imi muuttovirrat puoleensa ja edellinen vuosi oli ollut ennätyksellisin ikinä. Olin nuori ja trendikäs.
Viisi vuotta myöhemmin etsimme nuorelle perheellemme uutta asuntoa, koska opinnot olivat valmiit. Pääkaupunkiseudun hinnat kammottivat ja yhtenä syksyisenä iltana saimme päähänpiston, muutetaan Pirkanmaalle. Muutamaa viikkoa myöhemmin muuttoauto jo kaarsi Pirkanmaalle pieneen kuntaan lähelle Tamperetta. Seuraavana vuonna sain lukea paikallislehdestä, että pieni kuntamme oli suhteutettuna väkimäärään, muuttovoittoisin koko maassa. Olin perheellinen ja trendikäs.
Perheemme kasvoi ja epäkäytännöllinen asunto alkoi ahdistaa. Aloimme katsoa vaihtoehtoja, yllättäen kuulimme tontista, joka oli siedettävän matkan päässä työpaikoistamme, keskellä maaseutua. Emme koskaan olleet asuneet maalla ja ajatus rakentamisesta ei ollut koskaan käynyt mielessä. Vaikka perheessä oli kolme paljasjalkaista stadilaista rakensimme ja muutimme maalle. Nyt olen saanut lukea lehdistä, että maallemuutto ja elämän leppoistaminen on trendikästä, jopa niin että journalisteja kyllästyttää. Olen jo vähän pettynyt trendikkyyteeni.
Ihan sama millaisia valintoja ja miten henkilökohtaisista syistä tahansa teenkin, iso osa ihmisistä päätyy samaan ratkaisuun. Mietityttää matkivatko muut minua vai sorrunko heikkoihin signaaleihin ja toteutan samaa mitä muutkin. Kaikkiin päätöksiin olen kuitenkin tyytyväinen, vaikka niihin liittyy kummallisia yhteensattumia.
Isoin lapsi kysyi viime viikolla "eihän me koskaan muuteta pois" ja lupasin ettei muuteta. Onkohan seuraava trendi paikoillaan pysyminen ja pysähtyminen?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti